Tietyt asiat on paras jättää sanomatta

Tein tyhmästi ja menin eilen sanomaan ääneen että mulla oli ensimmäistä kertaa koskaan oikea tavoite kisoihin. Ajattelin, että yhden ruusukkeen saaminen on ihan realistinen tavoite kun pienempi luokka hypätään clear round -arvostelulla. Lienee sanomattakin, selvää ettei tuo tavoite onnistunut. Ongelma ei ollut ratsastajan tyhmä virhe radalla tai edes se, että M olisi säikähtänyt jotain tai alkanut kyttäilemään. Syy ei myöskään ole se, etteikö M jostain syystä olisi halunnut hypätä tai olisi tuntunut jotenkin oudolta. Vanha ongelma josta selviämistä olen juhlinut jo monta kertaa nosti taas eilen päätään, ja valitsi kyllä parhaan mahdollisen hetken. Meille tuli nimittäin ongelmia lastauksessa, eikä lopulta päästy lähtemään koko kisoihin.

kuvituskuvina aiemmin syksyllä otettuja kuvia valmennuksista

En ala avaamaan tuota lastaustilannetta kauhean tarkasti, sillä mua suoraan sanottuna vituttaa kun edes ajattelen sitä. Niin moni asia meni pieleen, ja kymmenestä ongelmasta ehkä yksi johtui Myffistä. Kaikki alkoi ihan hyvin, kun lastaamassa oli mun lisäksi vain äiti ja Aliina. M ei kuitenkaan hämärällä tallipihalla suostunut menemään koppiin, vaan keksi heittää sillalla seisoessaan peräpään sillan viereen ja peruuttaa viistosti alas sillalta. Meillä oli apuna kaikki mitä ollaan koskaan kokeiltu; liina, raippa ja ihmisiä seisomassa edessä. Tästä tuli kuitenkin se ensimmäinen ongelma, kun "ihmisseinä" ei koskaan pysynyt paikoillaan vaan liikkui heti kun M näytti yhtään empivän. Yritin siinä vakuutella että ei se päälle tule, kun näin hevosen tuntien tiedän ettei se sentään ihmisen päälle uskalla juosta. Se tietää kyllä rajansa, mutta se tykkää kovasti testailla niitä. Sille pitää aika-ajoin olla todella jämäkkä ja tiukka, mutta se ei onnistu jos sivustaseuraajat yrittävät samaan aikaan rauhoitella joko hevosta tai minua. Ilmeisesti silloin kun komennan hevosta jämäkästi (eli siis hieman korotan ääntä ja ehkä nykäisen narusta jos M perseilee ihan hirveästi) näyttää ulospäin siltä, että olen hevoselle vihainen - vaan kun en ole. 

Olen joskus aiemmin kertonut vuoden takaisesta episodista, kun vanhalla tallilla asuessa yritettiin lähteä maneesille mutta homma epäonnistui lastausvaiheessa. Nyt kävi ihan samalla tavalla. Ympärillä oli ihan liikaa ihmisiä; parhaimmillaan siinä kopin ympärillä seisoi seitsemän ihmistä katsomassa, heittelemässä omia neuvoja ja muuten vaan oleskelemassa. En tykkää yhtään siitä, että joku seuraa tekemisiäni silloin kun se tekeminen on hieman vaikeaa, ja tiedän ettei Myffikään tykkää olla ihmisten piirittämänä, etenkään jos sen pitäisi vielä mennä koppiin. Saatiin kyllä neuvoja sivustaseuraavilta ihmisiltä, ja pari kertaa yritettiin yhteistuumin saada Myffiä koppiin siten, että he paineistivat takaa työntämällä. Jossain vaiheessa se avunanto loppui ihan tyystin, eikä sillan vierellä seissyt enää ketään vaikka pyysin jotakuta siinä olemaan. Avattiin väliseinä, mutta M ei silti mennyt sisään. Se teki joka kerta saman sillallakääntymistempun, ja mulla alkoi kiehua sen verran yli että lähdin pari kertaa kävelemään, ja kiersin Myffin kanssa pienen lenkin maneesin ja tallin takaa nollaten aivoja ja yrittäen rauhoittua. Paikalla palaaminen oli kuitenkin aina todella vaikeaa, sillä heti uudelleen yrittäessä alkoi kauhea hössötys - "pitäisikö kokeilla toiselle puolelle lastaamista?" no ei kun hevonen pitäisi lastata vasemmalle. "Auttaisiko jos joku muu kokeilisi lastata sen?" no voi olla, mutta mites mä sen sitten siellä päässä saan takaisin koppiin kun siellä ei ole apukäsiä? Ja mitäs sitten, jos se oppii että mun kanssa ei muka tarviis mennä koppiin vaan aina pitäisi odottaa joku muu lastaamaan se? Tuntui hieman siltä, että se tosiasia että minä tunnen hevoseni parhaiten, unohtui ihan tyystin. M ei ole ihan mikä tahansa hevonen, se on jääräpää ja Tamma isolla t:llä. Mä olen nyt sen verran usein sitä lastannut, että mä tiedän ettei siinä ole mitään ongelmaa. M vaan keksi kokeilla tuollaista sivuluisutaktiikkaa, ja siinä ihmisseinän pettäessä se tajusi että hei, tämähän toimii. Meillä ei kuitenkaan siinä hämärässä ollut oikein mitään paikkaa mihin oltaisiin saatu koppi siten, että olisi ollut jonkinlainen kiinteä seinä vieressä, joten oli pakko kokeilla muita keinoja.

Loppujen lopuksi mä vaan luovutin. M kolautti kerran kopista rynniessään päänsä kopin laitaan, ja se säikähti sitä vähän itsekin vaikkei mitään näkyviä vahinkoja tullutkaan. Mulle vaan yksinkertaisesti riitti se kamala hälinä, ihmisten hössötys ja neuvojen jakelu ja muutenkin koko tilanne. Musta tuntui sille että mua ei kuunneltu yhtään, joten kävelin talliin ja purin hevoselta kamat. Ja kyllä, tiedän että ei saisi luovuttaa vaikka olisikin vaikeaa, koska nyt M varmaan tajusi että sillä sivuunmenolla sen ei tarvitse enää koskaan mennä koppiin. En vaan jaksanut alkaa siinä paineen alla enempää yrittämään, kun Myffikään ei ollut enää millään tapaa rento. Tallissakin mua yritettiin suostutella takaisin, mutta en suostunut. Mulle on ihan sama, vaikka meidän pitäisikin aloittaa koko koppitreeni alusta - eihän se viimeksikään vienyt kuin yhden kerran jolloin siihen oikeasti panostettiin ihan urakalla, eli muuttopäivän. Ajattelinkin kokeilla sitä lastausta uudelleen ihan lähiaikoina, kunhan saan itseni prepattua siihen tilaan ettei käy samalla tavalla kuin eilen, kun ihan oikeasti vaan romahdin siinä paineen alla. Seuraavalla kerralla on pakko kokeilla niin, että ihmisiä on paikalla maksimissaan kolme eikä yhtään ylimääräistä. Kaksi olisi ihan optimaali, mutta voi olla ettei se riitä. Joka tapauksessa, toivon että jokainen paikalla ollut nyt ymmärsi ettei M todellakaan tule koskaan tuollaisessa tilanteessa menemään koppiin, ei vaikka ihmisiä olisi tuplasti lisää ja loskaa nilkkojen sijaan polviin asti. En syyttele ketään vaikka siltä saattaakin kuulostaa, ja arvostan kyllä sitä apua mitä mulle tarjottiin. Olisin vaan toivonut, että mua olisi kuunneltu vähän paremmin ja tilannetta olisi tajuttu rauhoittaa ihan omasta takaa.

En suinkaan päästänyt Myffiä ihan noin helpolla, vaan tilanteen rauhoituttua vaihdoin kamat ja lähdin kentälle ilman satulaa. Mun oli tarkoitus ratsastaa ihan kunnolla, sillä Myffille laitettiin torstaina tilsakumit ja hokit jalkaan joten kentällä oleva loska ei juurikaan haittaa. Lastaustilanne ja sen aiheuttama henkinen romahdus (en oikeasti liioittele) vei kuitenkin voimat ihan kokonaan, ja päädyin vaan istumaan selässä ja kävelemään kenttää ympäri varmaan 20min ohjat löysällä. M oli aluksi todella jännittynyt, mutta rentoutui lopulta ja itse keskityin vaan keräämään itseäni siellä selässä. Tänään pitääkin sitten ratsastaa ihan kunnolla, ja saa nyt nähdä lähdetäänkö maastoon erään tallikaverin kanssa vai hypätäänkö kenties itsenäisesti maneesissa jotain pieniä esteitä, tai vaikka vaan kavaletteja tms. Mitään isoa en viitsi rueta hyppäämään, kun huomenna olen kuitenkin blogiexpon takia poissa enkä varmaan ehdi ratsastamaan. 

välillä se raastaa hermoja, mutta on se silti ihan mielettömän rakas ♥ (tuo fleda ei niinkään, onneksi leikkasin sen pois :D)

Mitä tästä opimme? Älä ikinä aseta tavoitteita, tai ainakaan sano niitä ääneen. Pettymys on silloin paljon suurempi, jos asiat ei menekään halutulla tavalla. Mua ärsyttää vieläkin ihan suunnattomasti, koska olin prepannut itseäni näitä kisoja varten ihan tolkuttoman kauan, ja nyt se kaikki meni hukkaan jonkin tällaisen takia. Onneksi 10.12 on tulossa vielä yhdet estekisat, jonne saatetaan hyvinkin lähteä jos vaan aikataulut antaa myöten. Yritän nyt parhaani mukaan toipua tästä ja olla ajattelematta koko episodia, että sitten seuraavalla lastauskerralla tämä ei ole kummittelemassa siellä takaraivossa. Kuten sanottu, mä tunnen mun hevosen paremmin kuin kukaan muu, ja mä tiedän ettei tuo lastauksen epäonnistuminen johtunut niinkään siitä kuin kaikista muista tekijöistä. Myönnän että olisin voinut antaa jonkun muun lastata ja muutenkin ottaa apua vastaan, mutta taas, kuten sanottu, harva osaa käsitellä Myffiä oikein kun se on tuollainen hieman omalaatuinen otus. Saan usein kuulla olevani turhan jääräpäinen ja itsekäs oman hevoseni suhteen, mutten vieläkään ajattele sitä pahana asiana. Mitä minä hyödyn siitä että mun hevonen tottelee jotakuta muuta, jos se ei tottele minua? En vinkunut kymmentä vuotta oman hevosen perään siksi, että joku muu voi hoitaa ne vaikeudet mitä milloinkin kohdataan. Ihan oikeasti, mieluummin jätän kisat väliin, rauhoitan tilanteen ja kokeilen myöhemmin pieleen menneen asian korjaamista itse, kuin lykkään hevoseni jollekin toiselle ja rukoilen, että se siinä matkan aikana viisastuu ja menee toisessa päässä koppiin mun taluttamana. Joillain hevosilla se saattaa toimia, mutta ei Myffillä. Se on varma.