Puolitoista vuotta myöhemmin..

kirjoitettu 3.12.2019

syyskuu 2019

Tätä ei varmaan kovin moni osannut odottaa.

Puolentoista vuoden tauon jälkeen olen taas täällä, kirjoittamassa blogia. Tuntuu ihan absurdilta, eihän tätä osaa enää oikein tehdä. Tavallaan tuntuu tutulta, mutta tavallaan aivan vieraalta. Kirjoittaminen ei itsessään ole se vaikea asia, vaan sisältö ennemminkin. Miten ihmeessä minä kerron sen mitä tulin tänne kertomaan? Puolessatoista vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, ja jos joku ei ole meitä Instagramissa seurannut vaan kuulee meidän kuulumisia nyt ensi kertaa sitten edellisen postauksen niin kuule, luvassa on aika villiä kyytiä. Meidän viimeisen puolentoista vuoden aikainen tarina on kuin vuoristorata, ja vaikka loppua on tällaiselle vaikea - ja tällä hetkellä teoriassa mahdotonta - määritellä, niin hieman pelottaa että se päättyy niin että pohja lähtee alta ja pudotaan korkealta ja kovaa. Tiedättehän, niin kuin kaikissa vuoristorata-aiheisissa painajaisissa.

kesäkuu 2018

Edellisen kerran kun kirjoitin, olin juuri valmistunut ylioppilaaksi ja jäin viettämään välivuotta. Jostain syystä motivaatio blogia kohtaan hiipui ennen kuin ehdin jakaa (tai ehdittiin edes ottaa) mun ylppärikuvat, jotka otettiin tietysti Myffin kanssa. Tästä saatte nyt yhden maistiaisiksi, kaikkia en rupea kuvapaljouden seasta esiin kaivamaan sillä kuvia on kertynyt paljon monesta muustakin tapahtumasta ja niitäkin haluan tänne esille laittaa.

Valmistumisen jälkeen kesä meni mulla töissä. Tein kolmea hevosaiheista hommaa kesän aikana ja siinä samalla valmentauduttiin ja treenattiin Myffin kanssa. Perussettiä, ei siitä sen enempää. Villen valkuissa meni hyvin, niistä yritin itse asiassa kerran kirjoittaa tänne mutta postaus ei koskaan valmistunut - yllätys yllätys. 

kesäkuu 2018, Villen valkka 

heinäkuu 2018, Villen valkka (c) Emma Kemppanen

Syksyllä repäistiin ja muutettiin Myffin kanssa Kuopioon. Mulla ei ollut välivuodelle mitään suunnitelmaa, joten mahdollisuuden tarjoutuessa ajattelin että miksipä ei. Maisemanvaihdoksesta olin haaveillut jo pitkään, ja teki kyllä hyvää päästä Mikkelistä pois. Myffi muutti tietysti mukana, sitä en halunnut jättää vaikka mielessä vähän kummittelikin ajatus siitä, että välivuoden aikana mun täytyy tehdä päätöksiä tulevan suhteen. Jos aioin toteuttaa unelmiani ulkomailla opiskelusta, Myffi ei todennäköisesti niihin kuvioihin mahtuisi mukaan. Joten kysymys kuuluikin; olinko valmis luopumaan Myffistä ulkomailla opiskelun toteuttamiseksi? 

Arki lähti rullaamaan uudella tallilla ihan hyvin, mutta kaksi kuukautta muuton jälkeen, Suomen 101-vuotispäivänä Myffi sai elämänsä ensimmäisen ähkyn. Tuo episodi säikäytti mut ihan kunnolla, sillä olin käynyt ratsastamassa ja M oli ollut tosi hyvä. Talliin mennessä se kuitenkin romahti karsinaan varusteet päällä ja meni minuuteissa virkeästä itsestään todella kipeän ja tuskaisen oloiseksi. Lääkäri kävi seuraavien 24 tunnin aikana katsomassa ponia kolmesti, millään kerralla M ei näyttänyt selviä ähkyn merkkejä mutta oli selvästi tuskissaan. Vietin yön tallilla, ja yhdeltä yöllä M oli niin huonossa kunnossa että jouduin itkuisena soittamaan päivystävälle ja kuulemaan sanat "tässä tilanteessa en voi tehdä muuta kuin tulla lopettamaan jos niin tahdot". Ei mitkään mukavat sanat kuulla, ei todellakaan.

M kuitenkin parani, onneksi. Se sai aamulla kipulääkettä ja nestettä suoraan suoneen, ja episodilla oli onneksi onnellinen loppu. Voitte vaan kuvitella millaiset laskut lääkäriltä tuli, kun hän kolmesti tuli jostain Kuopion ulkopuolelta pyhäpäivänä käymään.. 

marraskuu 2018

Ähky-yö, itsenäisyyspäivä 2018. Kuvaa ottaessani pelkäsin, että tämä jää viimeiseksi
kuvaksi jonka ponista koskaan otan. Onneksi olin väärässä.

Ongelmat ei kuitenkaan ähkyyn loppuneet. Olin paininut satulaongelmien kanssa jo hetkisen, kun musta tuntui jatkuvasti että olin vinossa ja toinen jalustin oli toista pidempi. Uuden vuoden puolella tilanne alkoi eskaloitua, sillä oma alaselkäni alkoi vihoittelemaan ja kipeytyi jos ratsastin ns. "kunnolla". Kävin fysioterapeutilla tutkituttamassa vaihteeksi itseni, sillä satula oli kuitenkin hankittu vasta toukokuussa 2018 - se ei siis ollut ollut meillä vielä vuottakaan. Epäilin että minulla lapsena todettu skolioosi oli nyt alkanut vihoittelemaan, mutta fyssari ei löytänyt minusta mitään muuta vikaa kuin äärettömän kireät lihakset, eikä niiden auki hierominenkaan lopulta ratkaissut ongelmaa. Itsellä oli kyllä muuten parempi olo, mutta ratsastus kipeytti yhä selkää niin pahoin että seuraavana aamuna minulla saattoi olla vaikeuksia nousta sängystä. Niinpä Myffi sai (joutui) viettää kevyempää jaksoa, ja liikutin sitä paljon juoksuttamalla ja ilman satulaa. Koulusatulan laitoin myöhemmin keväällä myyntiin, ja aloin metsästää meille uudeksi penkiksi estesatulaa.

helmikuu 2019

helmikuu 2019

                                                                                                                                                        

Satulan löytämisessä oli ongelmia, sillä monet vaikuttivat ensi alkuun ihan sopivilta mutta alkoivat 

hetken käytön jälkeen aiheuttaa ongelmia. Vuokrasin Kuopiossa parin kuukauden ajan Pessoa Paris -estesatulaa, joka tuntui joinain päivinä tosi hyvältä ja joinain ihan kauhealta. Heinäkuun alussa muutettiin ponin kanssa takaisin Mikkeliin, ja Pessoan penkki sai väistyä Prestigen penkkien tieltä. Sovitin Myffille neljää eri Prestigen estesatulaa kunnes päädyin vuokraamaan meille jo kolme vuotta aiemmin kuolaamani Prestige Versailles -estesatulan. Tuota kyseistä satulaa meille ehdotettiin jo ensimmäisellä kerralla kun selkää satulansovittajan toimesta katsottiin, joten ajattelin ottaa sen testiin ja se tuntui istuvan kuin nakutettu. M oli sillä aivan mielettömän hyvä ratsastaa, ja kun käytiin ensimmäistä kertaa kyseisellä penkillä Villen valmennuksessa oli loppukommentit luokkaa "tää oli parasta settiä mitä oon teiltä nähnyt ikinä". Hieman jos oli hymyssä pidättelemistä. 

Hypyt sujuivat myös tuon Versaillesin kanssa hyvin. Kuopiossa ollessa ei hypätty juuri ollenkaan, ihan pari kertaa vain. Mikkeliin palattuamme alettiin kuitenkin taas harjoitella sitäkin puuhaa, ja sehän sujui niin mainiosti että oikeasti harkitsin osallistuvani syksyllä viikoittaisiin estevalmennuksiin! Yhdessä valmennuksessa kävinkin, mutta ei nyt mennä asioiden edelle.

Villen valkka elokuun lopulla 2019, (c) Karoliina Hasu). Paras valmennus ikinä, M oli ihan super ♥ 

elokuu 2019, screenshot videolta (c) Katja Kyllönen. Tää hyppy tuntui ihan uskomattoman hyvältä! Video tästä löytyy kohokohdista meidän Instagramista (@pronssijouhi)

hyppyjä elokuun alussa 2019 (c) Ronja Ronkainen

M oli ihan super tuon onnistuneen Villen valkun jälkeen, ja sain pidettyä sen tosi hyvänä noin viikon sen jälkeenkin. Saatiin kesällä kahden valmennuksen välissä tosi paljon palasia kohdilleen, joten tuo elokuun valmennus ja sen loppukommentit sai mut suunnittelemaan treenejä ihan uudella innolla ja motivaatiolla. Tunsin että olin ratkaissut yhden meidän suurimmista ongelmista, nimittäin ponin pään kanssa venkoilun. Se liikkui tosi hyvässä muodossa ja liikkui hyvin itseään kantaen - ei nyt tietenkään ehkä GP-tasoisesti, mutta kuitenkin älyttömän hyvin edelliseen verraten. Näytin vielä varalta satulaa satulansovittajalle ja varmistin sen sopivuuden. Sain ohjeeksi lähettää penkin levitykseen, sillä pykälää leveämpänä sen pitäisi istua ponille paremmin kuin hyvin. Nyt se oli hieman ahdas (leveydessä 34). No problem! En ollut vielä ostanut satulaa itselleni, vaan vuokrannut sitä satula.comilta joten muokkaus ei ollut mikään ongelma. Ajattelin että annan Myffille kevyemmän jakson siksi aikaa kun satula on muokattavana, eli reilun viikon. Sen jälkeen päästäisi sitten täydellä teholla ja uudella innolla hommiin kehittymään lisää!

not.

syyskuu 2019

Meni viikko. Meni toinen. Liikutin ponia kärsivällisesti liinassa ja selästä ilman satulaa. Kolmannen viikon alkaessa alkoi epäilyttää. Soittelin satulan perään ja selvisi, että se oli unohtunut lähettää takaisin. Great. No, ei se mitään. Saipahan poni kunnon vapaat. Noiden vapaiden aikana kävi ilmi että Nina Fagerström oli tulossa meidän kotitallille valmentamaan, ja porukkaa kerättiin kovaa vauhtia kasaan. Ilmoittauduin Myffinkin kanssa mukaan, koska miksi ei? Olin ajatellut sitä valmennuksiin lähtemistä syksyn mittaan, ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus päästä suomalaisen huippuratsastajan oppiin omassa maneesissa, ajattelin että hulluhan sitä olisi jos tuon mahdollisuuden jättäisi väliin. Sain satulan viikkoa ennen valmennusta, ja ajattelin tuon olevan oikein mainio aika tuoda Myffi takaisin treenin makuun. Ei me kuitenkaan mitään isoa siellä valmennuksessa hypättäisi, kun ei olla niin pitkään aikaan ns. "kunnolla" hypätty.

No mutta mitä kävi. Ensimmäiset kaksi ratsastusta satulan paluun jälkeen oli ihan ok, ja sitten alkoivat ongelmat. M oli todella haluton liikkumaan, ja se alkoi heittelemään pukkeja jos siltä pyysi yhtään mitään. Epäilykset heräsi välittömästi. Onko satula nyt kuitenkin epäsopiva? Onko sillä kiima? Onko se kipeä? Onko se jumissa, kun säät viilenivät meidän tauon aikana? Ratsastin Myffiä sitkeästi parhaani mukaan, ja jumppailin sitä erityisen huolellisesti. Kaikesta huolimatta temppuilu jatkui. M oli ajoittain niin huono että olin jo vähällä perua osallistumiseni valmennukseen. Ajattelin kuitenkin oireiden johtuvan vain kiimasta tms. "pienestä vaivasta", en tosiaan mistään vakavasta, joten päätin osallistua valmennukseen. Kenties Nina osaisi antaa vinkkejä tai kertoa missä mättää. 

julkaisu jonka videoilta screenshot on otettu löytyvät Instagramista.
videot (c) Veera Saarinen 

M oli tosi hankala koko valmennuksen ajan. Se ei hypännyt samalla innolla kuin yleensä, ja kuten ylläolevasta, sumeasta ja huonolaatuisesta screenshotistakin näkee, sillä oli korvat luimussa oikeastaan koko ajan. Se selvästi halusi hypätä, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin. Lopputunnista M oli ihan jopa hyvä, mutta alkutunnista en saanut sitä edes venyttämään laukkaa - saatika nostamaan laukkaa vasemmassa kierroksessa. Valmennuksesta jäi siis suuhun melkoisen paska maku, sillä olisin toivonut saavani siitä enemmän irti. Opetuksessa tai tehtävissä ei ollut mitään vikaa, ne olivat mielestäni oikein mukavia ja mielellään osallistuisin uudestaankin. Hevonen vaan ei tällä kertaa ollut yhtään oma itsensä. 

Ihmiset rakastivat antaa omia mielipiteitään tilanteesta tuon valmennuksen jälkeen. Todistaakseni epäilijöille pyysin satulansovittajan käymään vielä samana iltana, ja tsekattiin satula vielä kerran. Hän ei löytänyt satulasta syytä ponin omituiselle käytökselle, joka vahvisti sen mitä itse jo epäilin ja pelkäsin - vika oli hevosessa. M sai jäädä käyntivapaille muutamaksi päiväksi kunnes sain hierojan paikalle tsekkaamaan ponin lihaksiston ja toivottavasti ratkaisemaan tämän mystisen ongelman.

Auttoiko hieroja?

syyskuu 2019

No ei. 

Ei tietenkään.

Ongelmia löytyi kyllä, lihaksissa oli kireyttä kuten aina kun M käy hierottavana. Mutta parantuiko ponin ratsastettavuus? Ei sitten tippaakaan. Mua alkoi oikeasti pelottaa. Ei vain se että vika olisi hevosessa, vaan se että vika olisi oikeasti suuri. Vakava. Kenties parantumaton. Joku oli ohimennen mulle maininnut että "ehkä sillä on nikamissa jotain". Arvatkaa kummitteliko tuo ajatus mielessä yöt ja päivät? No tietysti. Niinpä jouduin ottamaan puhelimen käteen ja soittamaan ponille ajan klinikalle. 

Ennen klinikkaa ehdin käymään ensimmäistä kertaa koskaan HIHSissä. Oli hauskaa, ja exposta lähti mukaan kaikenlaista ihanaa. Ponille pari PS of Swedenin huopaa, ihanat Kentuckyn päitset ja mulle uusi talvitakki jota olen pitänyt melkein päivittäin sen ostamisen jälkeen. Mutta ei siitä sen enempää.

HIHSin jälkeisenä torstaina lastattiin poni koppiin ja otettiin nokka kohti Laukaan hevosklinikkaa. Sää oli ihan kamala, ja M oli jotenkin levoton matkustaja. Olin kyllä itsekin levoton, kun pelkäsin niin paljon sitä mitä klinikalla ponista löydetään. Olin löytänyt aiemmin viikolla netistä blogin, jossa hevonen kärsi parin vuoden ajan vastaavanlaisista oireista kuin Myffi nyt, ja he päätyivät pitkän ja epävakaan kuntoutusjakson jälkeen päästämään hevosen vihreämmille laitumille (11-vuotiaan punarautiaan, katos kun kuulostaa tutulta. Tosin Myffi on 10, mutta silti. Ja asuivat vielä samalla tallilla kuin me Kuopiossa ollessamme, tosin paria vuotta aiemmin). 

Ja niinhän siinä kävi että mun pahin pelko kävi toteen. Myffillä todettiin selässä sekä "vain" ahtaumaa nikamaväleissä että sitten myös ihan kissing spine. Tätä ei kuitenkaan voitu varmistaa Myffin omituisten oireiden (ainoaksi) aiheuttajaksi, joten saatiin käsky tulla kuukauden päästä kontrolliin ja jos M ei ole hoito-ohjeilla lähtenyt parantumaan. Saatiin hoito-ohjeeksi alkuun kipulääkekuuri ja 3pvä kävelytystä, sitten siitä eteenpäin liinassa juoksutusta puomien avulla ja lisäksi vielä paljon selän pyöristystä ja nostoa sekä porkkanavenytyksiä maasta käsin. Pari viikkoa ensimmäisestä käynnistä saisin sitten alkaa ratsastaa 2-3x/vko jos ponin kunto niin sallii. Ei kuulostanut mahdottomalta, joten näitäpä sitten vaan tekemään.

Mutta voi perkele kun voikin olla vaikeaa. Meille tuli ongelma jo siinä, kun kuntoutuslapussa ohjeistettiin juoksuttamaan "löysällä juoksutusavulla" ja M taisteli sitä vastaan minkä kerkesi. Se nyki ja riuhtoi päätään niin paljon etten uskaltanut laittaa sille suitsia päähän ettei se repisi itseltään suuta auki. Niinpä laitoin juoksutusavun kiinni päitsiin, ja sillä systeemillä mennään vieläkin. Selänpyöristysliikkeitä yrittäessäni M keksi ruveta potkimaan ja liikkumaan niin, ettei jumpasta tullut mitään. Puomitehtäviin se kyllästyi about viikon kuntoutuksen jälkeen, ja rymisteli vaan läpi kaikista jumpista jotka vaivalla sille rakennettiin. Ainoa mitä M jaksoi motivoituneena tehdä - ja tarjosi jopa pyytämättä - olivat porkkanavenytykset. Niitä se teki ihan innoissaan koska hei, ruokapalkka. Ostin sille heti klinikkareissun jälkeen 20kg säkin porkkanaa ja se on jo syöty. Viimeiset sen satsin porkkanat taisin syöttää marraskuun viimeisellä viikolla. Ja kyllä ponin mahasta huomaa että on porkkanaa maisteltu.

yritettiin olla positiivisia vaikka molempia ärsytti vaan jumpata maastakäsin

Myffi keksi vielä ruveta nirsoilemaan ruokansa kanssa klinikkareissun jälkeen. Se ei syönyt väkirehujaan sitten millään, ja puurostakin malttoi syödä vain vähän. Vaihdoin elokuussa sen rehut Racingista St. Hippolytin tuotteisiin, ja aluksi ne maistuivat Myffille todella hyvin. Eron on huomannut jo etenkin karvassa, se kiiltää aivan eri tavalla kuin aiemmin! Ruoat maistuivat ponille vallan mainiosti klinikkareissuun saakka, mutta sen jälkeen se jätti parin-kolmen viikon ajan poikkeuksetta aina jotain ruokaa syömättä. En voinut viedä sille väkkäreitä tai puuroja karsinaan, sillä siellä se ei vilkaissutkaan niiden suuntaan - etenkin jos siellä oli heinää. Jouduin siis syöttämään sitä iltaisin pesupaikalla jotta sain sen syömään edes vähäsen. 

Lopulta päädyin vaihtamaan sen perusrehun Natur Solosta Hesta Mixiin, joka on siis alunperin alkuperäisroduille suunniteltu rehu. Myffi ei ole alkuperäisrotua nähnytkään (tai no se on kyllä tallissa suomenhevosten ympäröimänä, mutta silti), mutta jostain syystä tuo rehu maistui sille huomattavasti paremmin. Sitä suositeltiin meille elokuussa St. Hippolytin edustajan toimesta kun alunperin tehtiin sille ruokamerkin vaihdon yhteydessä ruokintasuunnitelmaa, eli ihan tuulesta en tätä rehua temmannut. Keksittiin myös kokeilla josko M söisi paremmin ulkona, kun se on kuulemma aamuisin hieman hidas eikä välttämättä ehdi syödä rehujaan haluamaansa tahtiin ennen kuin ulkoilun aika koittaa. Tarhassa se on syönyt poikkeuksetta aina kaikki sille laitetut väkirehut, mikä on hyvin outoa koska samaa rehuahan se sisälläkin saisi. Mutta ihan miten poni tykkää, jos ruoka maistuu ulkona paremmalta niin syököön siellä. Puurotkin on ruvenneet taas maistumaan kun jätän sille sankon karsinaan ja neiti saa siitä siemailla omaan tahtiinsa yön aikana. Heinää se on kuitenkin syönyt hyvin ja ongelmitta koko tämän syömättömyysselkkauksen ajan, joten paljoa se ei ole päässyt kuihtumaan. Ennemminkin päinvastoin.

M on myös juonut tänä talvena jotenkin erityisen hyvin. Se juo aina lähes koko sankollisen melassivettä kun vaan sitä sille tarjoan, ja toki puuron mukanakin se saa hyvin nesteitä. Tarhassakin se on juonut lähes aina kaiken tarjolla olleen veden, ja karsinassakin sen yllättää usein juoma-automaatilta. Tämä on suuri helpotus, sillä se viime vuoden ähky kummittelee nyt mielessä. Siitä kun on kohta tasan vuosi..

Mutta joo. Kuntoutuksen suhteen meillä on molemmilla mennyt hermot. M on ollut muutamana päivänä tosi hyvä, ja sitten muutamana tosi epämääräinen ja huono. En itse näe jumpissa ja venytyksissä minkäänlaista merkkiä konkreettisesta kehityksestä, ja sen takia on vaikea jaksaa itse tehdä päivästä toiseen samoja asioita kun ei tunnu yhtään siltä että edettäisiin parempaan suuntaan. Kävin kerran selässä kokeilemassa miltä tuntuu, ja kun M pukitti kolme kertaa kahden ravikierroksen aikana tulin alas selästä ja totesin etten kiusaa hevosta ratsastamalla kun se ei selvästi tunnu sille millään tapaa mukavalta. Ärsytti ihan tajuttomasti, vaikka tiesin kyllä että ei se millään porkkanavenytyksillä yhtäkkiä maagisesti muutu treenikuntoiseksi. Mulle on muutenkin ollut henkisesti tosi raskasta totutella tällaiseen yksitoikkoiseen talliarkeen, kun vain muutama kuukausi sitten oltiin treenien kannalta parhaassa tilanteessa koskaan. M oli silloin niin älyttömän hyvä, ja mulla oli niin tajuttoman paljon motivaatiota. Sitten kolmen viikon satulattoman kauden aikana jokin muuttui, ja kun pääsin takaisin selkään alkoi M protestoida ratsastaessa. Ja nyt ollaan tässä. Kissing spinet ja nikamaväliahtaumat ei kuitenkaan ihan kolmessa viikossa muodostu, joten mietin jatkuvasti miksi ihmeessä ne nyt kärjistyivät niin pahoiksi että M reagoi noin rajusti? Kuinka kauan ponilla on ollut tuota vaivaa muodostumassa selkärangassa? Myffin diagnoosi selittää monia ongelmia joita meillä on sen kanssa ollut, mutta se herättää vähintään yhtä monia kysymyksiä. Kuinka kauan poni on oikeasti ollut kipeä ja vain päättänyt piilotella kipuaan parhaansa mukaan? Ollaanko nyt jo siinä tilanteessa että kipu on niin sietämätöntä ettei M yksinkertaisesti enää pysty piilottelemaan sitä? Kissing spine ja ahtaumathan eivät koskaan parane, mutta onko tässä enää mitään mahdollisuutta sille, että poni kestäisi vielä joku päivä käyttöä? Vai onko peli menetetty? Voitte uskoa että olen muutaman yön näitä asioita ja kysymyksiä mielessäni pyöritellyt. 

Meidän piti alunperin mennä kontrolliin marraskuun 27 päivä, mutta arvatkaa päästiinkö? NO EI. Universumi päätti heittää lisää lokaa niskaan ja meidän tallilla alkoi kontrolliaikaa edeltävällä viikolla levitä virus, joka laittoi koko tallin karanteeniin ainakin kahdeksi viikoksi ja täten esti ketään lähtemästä hevosen kanssa yhtään minnekään tallin ulkopuolelle. Niinpä jouduin siirtämään kontrolliaikaa eteenpäin ja jatkamaan tätä turhalta tuntuvaa jumppaa vielä pidempään. Uusi aika saatiin maanantaille 16.12, eli mukavasti siinä viikkoa ennen joulua päästään taas raastamaan hermoja jännityksen ja lastausongelmien kanssa Laukaan reissulla.

Nyt tämä ärsytys alkaa jo näkyä läpi sarkasmin muodossa.. :D Mutta oikeasti, ottaa ihan tajuttomasti päähän tämä tilanne. Syyskuun alussa ajattelin että nyt joulukuussa oltaisiin jo kehitytty valovuosia eteenpäin siitä missä silloin oltiin, ja saataisiin nauttia kivasta treenitalvesta. Mutta ei, täällä sitä kävellään maneesia ympäri ja peruutellaan, juoksutellaan ja jumppaillaan vailla tietoa tulevasta.

Pelkään että tällä tarinalla ei ole onnellista loppua. Ehkä se on vaan tätä omaa lohduttomuutta ja turhautuneisuutta, mutta en näe miten Myffi voisi enää koskaan palata siihen kuntoon jossa se kesällä oli. Pelkään pahinta, ihan oikeasti, ja olen jo nähnyt painajaisia sen lopullisen päätöksen tekemisestä. Kaikki käskee mua rauhoittumaan, mukaan lukien minä itse, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Yritän nyt jotenkin pitää itseni kasassa sinne kontrolliin saakka, ja elää tietynlaisessa välitilassa siihen asti että saadaan eläinlääkäriltä mielipide klinikkakäyntien välissä tapahtuneesta edistyksestä. Mutta kyllä tässä jo on joutunut miettimään että mitäs ihmettä sitä sitten elämässä tekee jos joku päivä herää eikä tarvitsekaan enää lähteä tallille.

--

Ainiin, hei. Se piti vielä mainita, että tässä viime vuoden ähkyn jälkeen kuoppasin ne ajatukset Myffistä luopumisesta. Kun jouduin sen yhden vuorokauden ajan elämään tilassa, jossa en voinut olla varma selviääkö Myffi vaiko ei, päätin että tästä jos selvitään niin sitten ollaan kyllä yhdessä loppuun saakka, koitti se sitten milloin tahansa. Vähän joku pieni ääni päässä yritti ylipuhua minua muuttamaan mieltäni vielä kevään aikana, mutta jossain syvällä sisimmässäni tiesin että ei musta koskaan olisi siihen, että lähtisin Myffiä muille myymään. Hankin itse asiassa helmikuussa ensimmäisen tatuointini, joka on tietysti Myffin nimi - mitäs muutakaan. Kyllä nämä koettelemukset on sen todistanut että tuo hevonen on ihan äärettömän rakas. Ehdottomasti elämäni hevonen, siitä ei ole epäilystäkään.