#22 Mietteitä meistä

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä katselin Netflixistä Home Alonea, ja eksyin sen jälkeen selailemaan jalustin.nettiä. Päädyin lukemaan Borrowed Freedom -blogista postauksen, jossa blogin kirjoittaja Eva pohti sitä, mitä muut mahtavatkaan hänestä ja hevosestaan ajatella. Olen itsekin pyöritellyt samantapaisia ajatuksia mielessäni jo jonkin aikaa, oikeastaan jo meidän muutosta lähtien. Evan postaus innosti mut kirjoittamaan tämän postauksen ja avaamaan ajatuksiani tänne tekstin muodossa, vaikka kello olikin juuri tällä kirjoitushetkellä 1.50. Onneksi on loma.

Oman hevosen omistaminen on ihanaa. Silloin pari vuotta sitten kun vietin koko kevään myynti-ilmoituksia selaillen oli tosi vaikeaa etsiä sellaisia oikeasti itselle sopivia hevosia, kun joka välistä tupsahti nenän eteen suloisia nelivuotiaita vuonohevosia (mulla oli oikeasti joku vuonisbuumi tuohon aikaan, ja pakko myöntää että ne on vieläkin ihan älysöpöjä), liinaharjaisia suomenhevosia ja vanhoja, tuttuja hevosia joilla olin ratsastanut joskus vuonna 2012 ollessani leirillä Savonlinnassa. Monen hevosen kohdalla kiinnyin jo kuvaan hieman liikaa, ja myynti-ilmoitusta lukiessa uskottelin itselleni olevani tasan samalla tasolla kuin hevonenkin, pystyväni tarjoamaan sille sen tarvitsemat olosuhteet ja ennen kaikkea sen olevan varmasti minulle sopiva. Tosiasiassa vihaisin itseäni nyt, jos olisin päätynyt ostamaan Myffin sijaan jonkin noista edellämainituista esimerkeistä. En sano että vuoniksissa tai suokeissa on mitään vikaa, mutta tykkään itse enemmän siromman mallisista hevosista, ja vuonikset ja suokit tuppaa helposti olemaan rakenteeltaan hieman raskaamman puoleisia. Vanhaa hevosta en todellakaan halunnut ostaa, sillä vielä tuolloin suunnitelmissani oli lähteä lukion jälkeen Ypäjälle kouluttautumaan ratsastuksenohjaajaksi, ja suunnitelmissa oli ottaa sinne oma hevonen mukaan joten olisihan se kiva jos se olisi silloin vielä hengissä. Tuo suunnitelma on nyt muuttunut ja enää en todennäköisesti tule Ypäjälle hakemaan, mutta on se silti kiva omistaa hevonen jolla on terveyden puolesta vielä muutama elinvuosi edessään. 

Myffin kohdalla olisi voinut käydä tosi huonosti. Se oli tuotu Suomeen vasta vuosi sitten, sillä oli käyty tasan yhdet kisat ja sitä oli ratsutettukin vasta vuosi. Käytiin kokeilemassa sitä tasan kerran, ja kaiken lisäksi se ei ollut myyjänsä oma, vaan hänellä välityksessä. Meillä oli vieläpä lievästi sanottuna muutama mutka matkassa neidin välittäjän kanssa toimiessa, ja vielä hevosen hakua edeltävänä iltana oli hieman vaakalaudalla päätyykö tuo hevonen meille ollenkaan. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja saatiin onneksi mukaan terve ja nuoresta iästään huolimatta suht järkevä hevonen. 

Edellisellä tallilla sulauduttiin melko hyvin joukkoon, kun talli oli hieman vaatimattomampi kuin tämä jolla Myffi nykyään asuu. Olette varmasti kuvista nähneet, että kyseessä oli pieni maalaistalli jolla oli pientä tuntitoimintaa ja suht pienet tilatkin. Maneesia ei ollut, vaan ratsastusalueina toimivat vain pieni kenttä, pellot ja maastot. Ilmapiiri oli rento, joskus hieman turhankin rento, eikä kaikki ollut aina niin vakavaa. Ei ollut outoa ratsastaa pelkät päitset päässä, käyttää ratsastaessa lenkkareita tai humputella kentällä sadesäällä. Tietysti miinuspuoliakin löytyi, mutta kyllä sieltä löytyi paljon hyvääkin. 

tämä ei ollut edellisellä tallilla ollenkaan outo näky

Nykyisellä tallilla meidät on otettu hyvin vastaan, ja tykkään ihan tosissaan meidän tallin ilmapiiristä. Kaikki moikkaa kaikkia, huolimatta siitä olitko tuntilainen vai hevosenomistaja. Juttua väännetään ihan mistä tahansa, mutta tilaakin annetaan jos sitä ilmaisee tarvitsevansa. Olen kuitenkin huomannut, että tietyissä tilanteissa mulle tulee vähän vieras olo, niin kuin me ei ihan kuitenkaan kuuluttaisi tuonne. Kukaan ei ole tehnyt tai sanonut mitään saadakseen minut ajattelemaan näin, vaan se tunne tulee ihan minusta itsestäni. En tiedä miksi, mutta joskus se hiipii mieleen ja minun pitää oikeasti pysähtyä miettimään kaikkea sitä kehitystä mitä tämän viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut jotta saan nuo ajatukset pois mielestä. 

Kun kävelee meidän tallin "yksäripuolelle", näkee seitsemän karsinaa joista viidessä asuu jonkinlainen puoliverinen tms. joka joko a) kilpailee aktiivisesti esteillä tai koulussa tai b) ei välttämättä kilpaile niin aktiivisesti mutta ilmeisesti osaa kuitenkin melko paljon, eli siis hyppää hyvin ja menee vähän vaikeampia koululuokkia kuin helppoa c:tä. Sitten siellä on Myffi, monen rodun sekamelska jonka harja oli muuttopäivänä kuin lattiamoppi ja joka kulkee ympäriinsä kirahvin näköisenä, kaula ja niska jännittyneenä ja selkä alhaalla, tykkää luimia karsinanaapureille ja pelleilee maneesissakin vähän omien mieltymystensä mukaan juuri silloin kun sitä itseään huvittaa. Myffi, jolla on tähän mennessä käyty huimat neljät kisat joista kolmet mun kanssa. Myffi, joka on kymmenen senttiä pienempi kuin muut yksäripuolen asukit. 

(c) Suvi Nieminen

En missään nimessä ajattele Myffin olevan sen huonompi kuin muiden tallin yksityisten, ehen. Joskus tulee vaan sellainen olo, että ehkä me ollaan väärässä paikassa. Kun maneesissa ympärillä on ratsukoita jotka kilpailevat HIHS:issä, matkustavat eteläiseen Suomeen kilpailemaan ja saavat kaiken maailman askelvaihdot sun muut koululiikkeet näyttämään naurettavan helpoilta, tulee helposti vähän sellainen olo, että itse ei osaa mitään. Kun muut hyppää valmennuksissa ja kisoissa ratoja 100cm korkeudelta ylöspäin ja itse jännittää valmennuksissa 80cm okseria, tulee kyseenalaistaneeksi sen, tekeekö kaiken nyt ihan oikein. 

Tiedän että nuo ajatukset ovat ihan turhia, ja tiedän myös että tiedän niiden karkottamiseen hyvän ratkaisun - pitää vain ajatella kaikkia niitä meidän hyviä puolia. Joskus ruuhkaisessa maneesissa musta tuntuu ihan siltä, että me ollaan ne aloittelevat, ne jotka ei tiedä mistään mitään ja joiden meno ei todellakaan näytä siltä että sitä viitsisi minnekään kisoihin lähteä näyttämään. Silloin mietin kaikkea sitä mitä me ollaan saatu aikaan: Myffi on kehittynyt ihan huimasti tässä syksyn aikana, ja pysyy matalassa muodossa melko hyvin. Olen päässyt yli pienestä estekammosta joka minulla oli vielä Myffin tulokesänä, ja nyt 60cm esteet jotka ennen tuntui niin isoilta ja pelottavilta ylittyy kuin vettä vaan, ei väliä puhutaanko radasta vai yksittäisestä esteestä. Jos joskus minulle tulee sellainen tunne etten osaa ratsastaa sitten yhtään, kaivan kotoa koneelta esille ratsastusvideoita viimeiseltä puolelta vuodelta ja katson niitä keskittyen vain niihin asioihin jotka oikeasti on hyvin. Se on vaikeaa, mutta se on samalla ainoa tapa luoda itseen lisää uskoa sitä omaa tekemistä kohtaan. 

Joskus mulle tulee tunne että olen liian iso Myffille. Kuvia katsoessa se on ihan turha pelko, mutta kun kaikki ympärillä ratsastaa 165-säkäisillä puoliverisillä ja Myffi on tosiaan sen reilu 150cm korkea, tulee helposti sellainen olo että M on kuin mikäkin pikkuponi ja että mun pitäisi mennä samankokoisella hevosella kuin kaikki muutkin. En kuitenkaan ole kasvanut yhtään viimeisen kahden vuoden aikana, joten en usko että tulen tulevaisuudessakaan saamaan hirveästi lisää pituutta. Niinpä Myffin pitäisi olla aina mulle sopiva, niin kuin se nyt onkin. Vaikka Pontella ratsastamisen jälkeen aloinkin haaveilemaan omasta, isosta hevosesta, en ikimaailmassa lähtisi vaihtamaan Myffiä sellaiseen. Myffi on mulle ihan äärettömän tärkeä, ja vaikka se osaakin olla todella hankala, aion pitää sen niin pitkään kuin mahdollista - mieluiten sen loppuelämän ajan. Jos mun joskus jostain syystä pitäisi myydä Myffi eteenpäin, se ei todellakaan lähtisi pois toisen hevosen tieltä. Myffi tulee olemaan se ykkösprioriteetti, ihan sama miten hienoja hevosia siitä vaihdossa tarjottaisiin. 

Tiedän että me tullaan kehittymään vielä paljon, ja siksi jaksan lähteä joka päivä sinne taitavien ratsukoiden sekaan treenaamaan ihan perusjuttuja, kuten rauhallista ravia tai voltilla taipumista. Vaikka joskus tuntuisikin siltä ettei mikään suju, on vaan jatkettava yrittämistä siihen saakka että onnistuu. Silloin se onnistumisen ilo on vielä suurempi, kun aiemmin ei ollut itsekään varma uskooko sen oman tekemisen tuottavan tulosta. Myffi ei ole sen huonompi kuin mikään muukaan hevonen, vaikkei se olekaan puhdas rotuhevonen ja hyppää 160cm ratana näin seitsemänvuotiaana. Myffi on Myffi, ja se kehittyy omaa tahtiaan, ihan niin kuin minäkin. On ihan turhaa lähteä vertailemaan itseä muihin, kun siitä tulee vaan paha mieli.