Kevät vihaa minua ja minä sitä

aurinko häikäsee ja pilaa kaikki omat ilmeet (koska muutenhan ne olisi täydellisiä). mur. | kuvat (c) Suvi Nieminen

Jos tuntee mua yhtään niin tietää melko varmasti sen, että mä vihaan kevättä yli kaiken. Kaikki muut hypettää kun aurinko alkaa lämmittää ja lumet sulaa, linnut laulaa ja kukat alkaa ihan kohta kukkia ja kesä tulee ja vaikka mitä muuta ihanaa, mutta mua kevät lähinnä ärsyttää. En ole koskaan tykännyt keväästä, ja saan aina osakseni kummaksuvia katseita kun kerron tästä ääneen. "Miten sä voit vihata kevättä?" on aika yleinen kysymys johon olen saanut vastata jo monen monta kertaa. Vastaus on aina sama, ja joka kerta yhtä sarkastisen äänensävyn saattelema - "helposti". 

Aina kun puhutaan keväästä mulle tulee ensimmäisenä mieleen pääsiäinen, loskakelit ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet päiväkodin tädit. Älkää kysykö miksi, sillä en todellakaan tiedä. Pääsiäisessä ainoa hyvä puoli on se, että saa syödä suklaata. Kaikki se muu hössötys, kuten virpomavitsojen koristelu värikkäillä höyhenillä ja silkkipapereilla, rairuohon kasvatus ja pienien tipujen levittely ympäri taloa on ihan sietämätöntä. Muistan miten jo lapsena raivostuin silkkipaperille kun se repesi aina kun yritin leikata sitä, ja siksi koristelinkin virpomavitsani lähinnä höyhenillä. Muistan myös miten minua ärsytti, kun piti laittaa kuravaatteet päälle ja silti hanskoihin meni vettä ja sukat oli märkänä heti kun meni ovesta ulos vaikka oli kumpparit jalassa ja kurahaalarin kumilenksut vedetty kenkien yli, ja tarhan ja päiväkodin kirkkaisiin tunikoihin ja hirveisiin puuhelmikoruihin pukeutuneet ohjaajatädit käskivät vaan takaisin leikkimään. Oletan, että nämä lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat syy siihen, että vihaan kevättä vielä tänäkin päivänä.

(c) Suvi Nieminen

Nyt on ensimmäinen vuosi kun musta tuntuu että kevät on alkanut vihata mua takaisin. Maaliskuu on lähtenyt käyntiin sen verran kaoottisissa merkeissä, etten oikeasti keksi asialle mitään muuta selitystä. Kaikki alkoi sillä, kun joskus keskiyön paikkeilla helmikuun viimeisen ja maaliskuun ensimmäisen välisenä yönä puhelimeni päätti lentää vessan kaapista näyttö edellä lavuaarin reunaan. Olin laittanut puhelimen kaappiin juuri siksi, etten vahingossa tönäisisi sitä pöydältä alas siinä hampaita pestessä. Kun avasin kaapin laittaakseni hammasharjan takaisin, päätti jokin pirullinen shampoopullo kaatua ja tönäistä puhelimen siitä edestä menemään. Tietysti puhelin päätti kierähtää ilmassa niin, että osumaa otti suojakuoren sijaan näyttö joka iPhoneille tyypilliseen tapaan hajosikin sitten ihan kunnolla. Ette uskokaan sitä ketutuksen määrää kun näin tuon lentomatkan tulokset näytössä. Mun teki ihan oikeasti mieli repiä hiukset päästä ja iskeä vessan peilit hajalle, kun juuri olin paria viikkoa aiemmin sanonut vanhemmille ettei iskän käytössä tullutta näytön alakulman pientä halkeamaa tarvitse korjauttaa vaan pelkkä panssarilasi siihen päälle riittää. Kyllä nyt kaduttaa etten ole vielä saanut sitä hankittua!

No joo. Pääsin siitä ärsytykseltäni nukkumaan, mutta nukahtamisessa menikin sitten taas ihan tolkuttoman kauan. Nukahdin varmaan kahdelta, ja puoli kuuden aikaan iskä tuli herättämään nähtyään viestini perheen yhteisessä whatsapp -ryhmässä, jossa kerroin puhelimen traagisesta kohtalosta ja ilmoitin näytönvaihdon olevan sittenkin tarpeen. Iskä lupasi voivansa ottaa puhelimen mukanaan Joensuuhun, jossa siihen voidaan vaihtaa lasi vielä saman päivän aikana ja voin saada sen jo huomenna uudenveroisena takaisin. Siinä sitten unisena kuuden aikaan irroittelin puhelimesta sim-korttia ja suojakuorta ja yritin selvitä rappusista hengissä alas. Kun sitten pääsin takaisin nukkumaan, ei uni tietenkään tullut. Pyörin sängyssä varmaan tunnin, jonka jälkeen nukuin puolillepäivin vaikka tavoitteeni oli herätä kymmeneltä. Jes.

(c) Suvi Nieminen

Aamupalalla oli tosi outoa, kun en voinutkaan näprätä puhelinta samalla kun söin. Tappelin varmaan tunnin pikkuveljeni vanhan, varapuhelimenani toimivan Huawein kanssa, kun se ei suostunut lukemaan sim-korttia tai aukeamaan vaikka lukituskuvion piti olla ihan oikea. Kun sain sen vihdoin ja viimein toimimaan, lähdin tallille vain todetakseni kaikkien paikkojen olevan ihan jäässä, ja tallin edustalla oleva vesilätäkkö työnsi vesiä sisälle talliin aina kun ovi meni kiinni. Myffille oli laitettu tarhaan treenisuojat tarhasuojien sijaan, ja ne oli nyt ihan märät siitä märässä lumessa kävelemisestä. Lisäksi M päätti olla ratsastaessa ihan aasi, ja aina kehuja saadessaan lähti kiihdyttämään ravia kuin ravuri Vermon etusuoralla ja nosti päätä pystyyn kuin kirahvi konsanaan. Saatiin tiistai-iltana hierojalta ohjeistus ottaa pari päivää hieman rennommin, kun Myffille kokeiltiin hieman kraniosakraalihoitoa ensimmäistä kertaa. M tietysti viis veisasi niistä ohjeista, vaan posotti menemään ja itse kääntelin sitä seinään kun tuntui ettei se muuten pysähdy. Samaan aikaan maneesin radiossa radiotoimittaja toivotteli kaikille hyvää kevättä kun "nyt on virallisesti ensimmäinen kevätpäivä kun maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi". Yhtään ei ärsyttänyt.

Lähdin tallilta suoraan äidin kanssa kauppaan, mutta meidän piti käydä ensin kotona koska multa hajosi takista vetoketju. Kotona nappasin kaapista ensimmäiset farkut jotka löysin, sillä ajattelin vaihtaa samalla housut joihinkin muihin kuin kirkkaanpunaisiin ratsastushousuihin. Tietysti otin siitä farkkuhyllyltä juuri ne hirveimmät mahdolliset farkut, jotka on mulle vyötäröltä ihan liian isot, tosi tyhmän sävyiset harmaat ja lahkeista liian pitkät. Tämän huomasin tietysti vasta autoon istuessani, kun juoksin talosta niin vauhdilla ulos. En kuitenkaan jaksanut enää lähteä vaihtamaan housuja toisiin, joten kärsin niiden kanssa koko kauppareissun ajan. Onneksi sattui sentään vyö ja pitkä takki mukaan.

     mikä tää tällanen ilme nyt on. ihan oikeesti. enkä edes tiedä kummalle meistä puhun. kumpikin vois vähän edustaa.            (c) Suvi Nieminen

Ja koska tämä ei ole vielä tarpeeksi, iskä soitti kauppareissun jälkeen että puhelimen lasinvaihto onnistuu vasta 24. päivä kun nyt liikkeessä ei olisi kuin mustia etulaseja ja se näyttäisi tosi tyhmältä valkoisessa puhelimessa. Väliaikaisesti puhelimeen tulee vain kalvo näytön päälle, ettei ne tuhannet halkeamat revi multa sormia verille tämän kolmen viikon aikana. Olin kuitenkin tässä vaiheessa jo niin kyllästynyt kaikkiin päivän koettelemuksiin, ettei mua enää jaksanut kiinnostaa vaikkei näyttö olisikaan ehjä. Pääasia että saan puhelimen toimivana nopeasti takaisin, sillä olen nyt elänyt ilman puhelinta eilisaamusta kun tuo pikkuveljen vanha on ihan kamala eikä tottele mua sitten ollenkaan. 

Kaiken tämän lisäksi olen ihan älyttömästi jäljessä kaikissa niissä koulujutuissa joita suunnittelin tekeväni tässä loman aikana, mutta tällä hetkellä ne jutut ei oikeasti hirveästi kiinnosta. Päätin ihan extempore vaihtaa huoneita veljeni kanssa, ja olen tässä kolme päivää laittanut uutta huonetta kuntoon ja suunnitellut vähän uudenlaista sisustusta. Mulla meni ihan lopullisesti hermot 11-vuotiaan Vilman valitsemiin vihreisiin seiniin jotka tosiaan halusin saada joskus vuonna 2011, kun ne teki huoneesta niin pienen ja ahtaan näköisen. Nyt mulla on sitten ainakin hetkellisesti siniset seinät (+ yksi valkoinen), jotka ei vieläkään ole ihan mun mieleen mutta sentään paremmat kuin vaaleanvihreät. Mulla on kyllä suunnitelmissa maalata ne, mutta saa nähdä milloin saadaan se aikaan. Ehkä nyt vaan rauhotun loppuloman ajaksi sängynpohjalle Netflixin ääreen ettei mitään tämän pahempaa enää pääse käymään. On se vaan rankkaa kun vuodenajoillakin on jo jotain mua vastaan. 

Mites teidän kevät on lähtenyt käyntiin?

Tykkäättekö te keväästä? Miksi/miksi ette?