Katastrofin aineksista voi saada hyvän sopan

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun minusta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni hevosenomistaja. Ihan niin kuin viime vuonnakin kirjoitin, tuntuu nytkin ihan absurdilta että Myffi on tosiaan ollut elämässäni mukana jo kaksi vuotta. Niin se aika vaan kuluu, ihan huomaamatta. 

Kun tuossa taannoin pidin pitkästä aikaa kysymyspostauksen, moni kysyi tämän aiemminkin usein esitetyn kysymyksen: miksi juuri Myffi? Olen aina vastannut, että se vaan tuntui oikealta heti ensi hetkistä lähtien, eikä tämä ole mikään vale. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut meidän lähtötilannetta melko paljon, ja nyt kun nämä kuluneet vuodet ovat tuoneet lisää taitoa ja kokemusta, en voi kuin hämmästellä sitä, miten pihalla sitä silloin joskus olikaan. Rehellisesti sanottuna, jos olisin silloin kaksi vuotta sitten hevosta hankkiessa tiennyt kaiken sen, mitä nyt tiedän, olisi hyvin todennäköistä, etten olisi päätynyt valitsemaan Myffiä ensimmäiseksi hevosekseni. 

Miksi?

En ole koskaan avannut teille sitä tilannetta, jossa olin hevosta etsiessäni. En ole koskaan kertonut, mikä siihen hevosen ostoon alun perin innoitti, miten prosessi eteni tai mitään muuta vastaavaa. Näin jälkeenpäin katsottuna meillä kävi ihan älytön tuuri, sillä tämä homma olisi todella helposti voinut lähteä menemään aivan toiseen suuntaan, sille ei niin ruusuiselle tielle (ei sillä, että arki olisi ruusuilla tanssimista nytkään). 

Tässä teille järkyttävä fakta numero yksi: minä en ollut se, joka alunperin keksi, että mulle pitää hommata oma hevonen. Tietysti se oli ollut haaveissa jo monta vuotta, mutta koko prosessi lähti oikeasti käyntiin silloisen ratsastuksenopettajani toimesta. Vuokrasin tuolloin erästä islanninhevosruunaa pienellä tallilla, ja käytiin opettajan johdolla lähinnä maastossa, ja tunneilla todella satunnaisesti. Hänen mielestään oma hevonen edistäisi kehittymistäni huimasti, vaikka näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei me tuolla kyseisellä tallilla oltaisi koskaan päästy kehittymään sillä tavalla kuin itse halusin. Tuohon aikaan paloin halusta käydä säännöllisesti tunneilla, ja hyppääminen kiehtoi ihan älyttömästi kun sitä ei ollut vuoteen päässyt harrastamaan. Tartuin luonnollisesti opettajani ideaan omasta hevosesta, ja hänen avullaan sain vakuutettua vanhemmatkin. Mutta ei, minä en ollut se, joka sai tämän hevosenhankintaprojektin liikkeelle niin, että siihen suhtauduttiin ihan vakavissaan.

Kun sitten pääsin etsimään elämäni hevosta internetin ihmeellisestä maailmasta, en oikein tiennyt, mitä etsin. Ihastuin erääseen vuonohevostammaan, joka oli vuonohevoseksi hyvin potentiaalinen ja laadukas. Tiesin kyllä, etten halua raskasrakenteista hevosta, mutta kun sitä ensimmäistä omaa hevosta pääsee etsimään, voisi hyvin ottaa vaikka ensimmäisen vastaan tulevan hevosen enempiä ajattelematta. Se on sitä alkuhuumaa, ja onneksi pysyin järjissäni ja hautasin ajatukset vuonohevosesta syvälle mielen perukoille. Aloin etsiä estepainotteisia hevosia, joita löytyikin muutama oikein varteenotettava ehdokas. Laitoin lisätiedusteluja useille myyjille, mutta yllättävän harva laittoi viestiä takaisin. Tosi moni ehdokas oli jo myyty siinä vaiheessa, kun sain myyjältä vastauksen, ja kaikista muista paljastui sitten jotain sellaista, jonka takia ei lähdetty edes kokeilemaan kyseistä hevosta. Helpoksi hommaksi luultu tehtävä alkoi tuottaa mulle tosi paljon päänvaivaa, kun sopivaa hevosta ei tuntunut löytyvän mistään.

Huhti-toukokuun vaihteessa törmäsin sattumalta hevostalli.netissä kiinnostavaan myynti-ilmoitukseen. Oman hevosen etsintä oli tuossa vaiheessa ollut käynnissä kolmisen kuukautta, ja epätoivo alkoi iskeä. Kaikissa aiemmissa ehdokkaissa oli ollut jotain vikaa: joko ne olivat liian korkeita, liian vanhoja, liian kaukana, eivät hypänneet tai hyppäsivät niin hyvin, että olivat jo valmiita metrisille radoille, tai sitten ne oli jo myyty tai niitä oli tulossa kokeilemaan hirveän moni. Muistan, kun eräänä perjantaina tulin koulusta ja siinä välipalaa syödessäni selailin puolihuolimattomasti myynti-ilmoituksia, ja kaikkien niiden moneen kertaan nähtyjen ilmoitusten välistä näkyviin ponnahti samana päivänä jätetty myynti-ilmoitus nuoresta, 6-vuotiaasta tammasta Lappeenrannan suunnilta. Se ilmoitus kolahti heti, ja näytin sen äidille heti, kun tämä tuli kotiin. Laitettiin myyjälle viestiä vielä samana iltana, ja seuraavalla viikolla sovittiin jo koeratsastuksesta.

Tässä teille shokeeraava fakta numero kaksi: Myffi oli ainoa hevonen, jota kävin kokeilemassa. En käynyt kokeilemassa edes sellaisia lähialueella myytäviä hevosia, jotka vaikuttivat ihan hyviltä, vaikka niiden kokeilusta olisi saanut kokemusta seuraaviin kokeiluihin. En ollut koskaan aiemmin ollut tilanteessa, jossa testaan uutta hevosta ostomielessä, joten ei liene mikään yllätys, että päätin Myffin tulevan meille sillä samalla sekunnilla kun istuin sen selkään ensi kertaa. Jossain mielen perukoilla olin tietysti päättänyt tämän jo heti ilmoituksen nähtyäni, mutta joku järjen ääni päässä neuvoi kokeilemaan hevosta ennen kuin salli minun ryhtyä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta yhtään koeratsastusta pidemmälle. Myffin nähtyäni tuo järjen ääni kuitenkin katosi, ja vaikka koeratsastus ei olisi voinut mennä paljon huonommin, laskeuduin selästä hymyssä suin ja sanoin, että tämä otetaan. En kokeillut Myffiä kuin ehkä vartin ajan, ja sinä aikana kävin askellajit läpi ja yritin hypätä pari max. 50cm pystyä. Myffi oli niin erilainen kuin silloinen vuokrahevoseni Aku, etten harjoittelusta huolimatta päässyt sen hyppyihin mukaan enkä täten uskaltanut lähteä hyppäämään yhtään sen suurempia esteitä vieraalla hevosella. Tuohon aikaan meillä ei ollut valmentajaa, joka olisi voinut lähteä mukaan koeratsastustilanteeseen, sillä olin muutamaa viikkoa aiemmin joutunut lopettamaan edellisen vuokrahevoseni (aiemmin mainitun issikan) vuokraamisen, ja siirtynyt itsenäiseen ratsasteluun Tuukkalaan. Niinpä päätös tuli tehtyä aika lailla siinä hetkessä, enempiä ajattelematta.

Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Mun vanhemmat ei ole hevosihmisiä, eivätkä täten ymmärrä hevosista mitään. Siksi olikin melko helppo vakuuttaa, että Myffi on mulle juuri sopiva ensiheppa, kun koeratsastuksessa mukana ollut äiti ei osannut sanoa, miten kokeilu meni tai liikkuiko hevonen oikein, vaikuttiko se kipeältä tms. Näin jälkeenpäin olen melko yllättynyt, että vanhempani luottivat minuun tällaisessa päätöksessä silloin kaksi vuotta sitten. Eihän sitä silloin tajunnut, että tämä ei nyt ehkä ole se kaikkein paras vaihtoehto ensihepaksi, mutta nyt noita taannoin tehtyjä päätöksiä on alkanut hieman ihmettelemään. Koeratsastuksen perusteella esimerkiksi nykyinen valmentajani ei varmasti olisi antanut minun ostaa Myffiä, vaan olisi vaatinut vielä ainakin pari kokeilukertaa lisää. Mutta, kuten sanottu, meillä ei ollut valmentajaa, vaan oltiin ihan oman onnemme nojassa.

Kun Myffi sitten tuotiin kotiin ja arki alkoi, oltiin yhä melko kehnossa tilanteessa: meillä ei ollut valmentajaa, ja asuttiin silloin tallilla, jossa ei ollut maneesia. Suomen kesä teki hevosen liikutuksesta hankalaa, ja epäsopiva satula hankaloitti ratsastusta. Myffillä oli tullessaan hirveästi hammaspiikkejä, ja sen vatsa meni sekaisin maisemanvaihdoksen takia. Sitä ei oltu rokotettu millään lailla, eikä sitä oltu edes rekisteröity Hippokseen. Meille tuli siis hirveästi tehtävää heti alkuun, vaikkei kukaan perheestä vielä oikein tiennyt, miten tällaisia asioita hoidetaan. Vuokrahevosten kanssa puuhailu kun ei mullekaan koskaan opettanut sitä, miten hevosen vatsaongelmia ratkotaan tai miten omistajanvaihdokset ja rekisteröinnit käytännössä laitetaan liikkeelle. Hevosen liikutukset tehtiin päivän fiiliksen mukaan, ja pääosin mentiin ihan sileällä. Esteitä hypättiin viikoittain, mutta ne pidettiin pieninä, max. 50cm korkuisina pitkälle syksyyn. Tuona aikana me ei edistytty ratsastuksellisesti oikein yhtään, mitä nyt itse tietysti totuin Myffin askeleisiin. Muuten ratsastus oli aika lailla vaan hauskanpitoa ja omasta hevosesta nauttimista, ilman sen suurempia tavoitteita.

Jos me ei oltaisi löydetty Katjaa, me oltaisiin ihan eri tilanteessa. Katjan ansiosta aloin ymmärtää, ettei meidän silloinen meno oikeasti hyödytä meitä kumpaakaan ollenkaan. Kun Katja ensimmäisiä kertoja kävi läpiratsastamassa Myffiä, ymmärsin, ettei me tulla selviämään ilman ammattilaisen apua. Toki tiesin koko ajan, etten pysty itse koulimaan kuusivuotiaasta, vuoden verran ratsutetusta nuorikosta kunnon hevosta millään, mutta silloin ensimmäisenä talvena tajusin, miten tärkeää valmennuksissa käyminen on. Tämän valaistumisen jälkeen elämä alkoikin helpottua aika lailla; valmentautumisen myötä kehitystä alkoi näkyä, ja Myffille alkoi kasvaa lihaksia. Pystyttiin nostamaan estekorkeuksia ja lisäämään sileäntyöskentelyyn vaikeampia tehtäviä, eikä silti oltu ihan pihalla vaan jopa ymmärrettiin, mitä tulee tehdä ja miksi. 

Kaksi vuotta sitten hevosta etsiessä meillä oli tiettyjä kriteereitä, jotka ensihevosen tuli ehdottomasti täyttää. Tällaisia olivat muun muassa koko, ikä, maastovarmuus, yleinen terveys sekä rauhallinen luonne. Ideaalihevonen olisi siis ollut noin 160cm korkea, 7-12 -vuotias, maastovarma, terve sekä kiltti ja helppo hoitaa, lastata, taluttaa jne. Kuten varmasti huomaatte, Myffi ei täyttänyt vaadituista kriteereistä juuri yhtään. Se on arviolta 155cm korkea, ja oli todellisuudessa minulle tullessaan vasta kuukauden päässä kuusivuotissyntymäpäivästään. Myffi ei ollut maastovarmaa hevosta nähnytkään, vaikka myyjä kyllä meille vakuutteli, että sen kanssa voi ongelmitta mennä vaikka junan ohi eikä se lotkauta korvaansakaan. Ostotarkastuksessa Myffillä todettiin kaviopihtiarkuutta, ja lääkäri suositteli laittamaan kavion ja kengän väliin pohjalliset vaimentamaan iskuja. Tämä ei toki ollut suuri ongelma, mutta terveydestäkin tuli siis huomauttamista. Kaiken tämän lisäksi Myffi oli melko säpäkkä, kärsi ensimmäisten kuukausien ajan vetopaniikista, saattoi rynniä taluttaessa eikä tykännyt koppiin menemisestä yhtään. Silti se päätyi meille, koska se vaan kolahti. Vaikka Myffi ei ollutkaan sitä, mitä silloin etsittiin, oli sen varmaan jollain oudolla tapaa määrä päätyä meille. Matkalla oli monta mutkaa, mutta lopulta hevonen pääsi kotiin.

Katjan avulla olen saanut muokattua Myffistä sellaisen hevosen, jota alunperin hain. Korkeutta ei toki olla saatu lisää ja ikä lisääntyy väistämättä, mutta kaikki Myffin aiemmat, ei-niin-tykätyt luonteenpiirteet on saatu kuriin ja käännettyä päinvastoin. Myffistä on tullut rauhallisempi, se osaa nyt kunnioittaa ihmistä eikä se stressaa uusia asioita yhtä paljon kuin tullessaan. Se on varmempi maastossa, kiltimpi hoitaessa ja helpompi lastattaessa. Lisäksi se on kehittynyt fyysisesti ihan hurjasti; se on saanut massaa ja lihasta, sen askeleet ovat parantuneet ja se on oppinut kantamaan itseään. Vaikka ollaankin vielä aika alkutekijöissä, ollaan silti tultu huimasti eteenpäin siitä, mistä taannoin aloitettiin.

Eilen oli yksi parhaista tallipäivistä pitkään aikaan. Lähdimme illalla Myffin, karsinanaapurin ja tämän vuokraajan kanssa maastoon. Me ei olla hirveästi Myffin kanssa maastoiltu, mutta nyt kesän aikana aion raahautua sinne hieman useammin, sillä olen huomannut, ettei oma pääkoppa yksinkertaisesti kestä jatkuvaa treenaamista. Tehtiin noin kuuden kilometrin mittainen lenkki metsä- ja lenkkipolkuja pitkin raviradan takana olevalle hiittisuoralle ja takaisin. Myffi kohtasi heti alkumatkasta pelottavan tunnelin, josta se ei uskaltanut millään läpi ennen kuin laskeuduin satulasta taluttamaan sen toiselle puolelle. Tämän jälkeen M oli tosi pörheänä, ja heitti pari pukkia osoittaakseen mieltään siitä, että pidättelin sitä enkä antanut sen lähteä ravaamaan. Matka jatkui pelottavalle koskelle, jonka yli menevä silta oli ainoa tie eteenpäin. Silta ylitettiin ihan ratsain, mutta Myffi esitti sillalla jotain töltin tapaista puhisten samalla hurjasti. Päästiin kuitenkin eteenpäin, ja onnistuttiin ottamaan jopa muutama ravipätkä ihan hallitusti. Kun sitten viimein saavuimme hiittisuoran alkuun, päätimme vain ravata sen läpi ja lähteä takaisin kotiin, sillä M vaikutti olevan ihan räjähtämispisteessä ja minusta tuntui, etten saisi siihen enää mitään kontrollia, jos antaisin sen laukata.

Päädyttiin ravaamaan noin puoleenväliin hiittisuoraa, kunnes nostin jo laukan. Myffi tuntui tosi kivalta, ja rentoutui kun sai mennä hieman kovempaa. M olisi kovasti halunnut laukata vielä hiittisuoran jälkeenkin, joten päätettiin kääntyä, laukata suora uudestaan ja mennä tuloreittiä takaisin kotiin. Suoran alussa molemmat hevoset olivat ihan täpinöissään, ja kaverin ryöstettyä laukkaan Myffikin innostui, ja odotti malttamattomana lupaa lähteä. Siinä hetkessä jostain syystä unohdin kaikki ne alkureissun epäilykset, ja annoin Myffille luvan mennä. Ja sehän meni. Myffi heitti pienen ilopukin, ja lähti sitten kiitämään eteenpäin lisäten vauhtia sitä mukaa, kun annoin sille enemmän ohjaa. Moneen otteeseen luulin, ettei M voi enää mennä silloista vauhtia kovempaa, mutta joka kerralla olin väärässä. Hiittisuoralla on pituutta 800m, ja siitä ainakin 600m mentiin ihan täysillä, ja saavutettiin edelle karanneet kaveritkin paljon ennen suoran loppua. Mentiin jopa heistä ohi, kun meidän jarrut ei toimineet ihan yhtä nopeasti kuin heillä ja pysähdyttiin vasta ihan suoran päähän, noin 50m päähän kavereista.

Tuon laukkasuoran aikana tajusin, että voin luottaa Myffiin paljon enemmän kuin aiemmin. Ennen en olisi ikimaailmassa antanut sen juosta täysillä minä selässään, mutta nyt luotin siihen, että saan sen pysäytettyä ajoissa ja selviämme hengissä kotiin. Huomasin Myffin kuuntelevan minua koko laukkapätkän ajan, sillä se siirtyi suoralla sivummalle ihan pienellä pohkeen kosketuksella, jos oltiin vaarassa ajautua liian lähelle edellämenevää kaveria ja saada täten hiekkaa naamalle. Myffi malttoi myös odottaa lupaa laukalle lähtöön, eikä ryöstänyt vaikka kaveri vähän yllättikin (myös oman ratsastajansa) lähtemällä ennen aikojaan.

Olen monesti sanonut, että Myffi on ihan mahdoton. Joskus tuntuu, että se ei ymmärrä mitään enkä keksi mitään keinoa, jolla voisin saada sen ymmärtämään, mitä siltä pyydän. Näin ei kuitenkaan ole. Myffi ei ole mahdoton, sillä se on oppinut paljon. Se saattoi olla mahdottoman oloinen minulle tullessaan, mutta todellisuudessa se ei ollut mahdoton silloinkaan, sillä ollaanhan me saatu koulittua siitä huomattavasti helpompi ja kivempi kuin mitä se aiemmin oli. Meille ei jaettu heti kättelyssä parhaita kortteja, mutta saatiin homma silti toimimaan. Ainoa asia mitä tämä edistys on vaatinut, on aika, ja sitä meillä on toivottavasti vielä rutkasti jäljellä.

Treasure,

that is what you are

♥